Aloitteista, aatteista ja erottumisesta

3.6.2010

Esa Suominen

Jukka Relander kirjoitti viime viikolla tällä palstalla aatteen palosta, sitä määrittävistä tekijöistä sekä vihreästä ohjelmatyöstä.  Mielenkiintoiset näkemykset ansaitsevat muutamia huomioita.

Aloitetaan puoluekokoussarjan kunniaksi ohjelmista. 3000 muutosesitystä on kelpo määrä, mutta oleellista lienee kysyä vaikuttavatko ne mihinkään? Vihreiden hyvä, huomattavan paljon sdp:n tavoitteita muistuttava poliittinen ohjelma säilyi koko prosessin ajan ulkopuolisen silmissä varsin muuttumattomana.

Se, mikä politiikan ammattilaisten keskuudessa sen sijaan herätti huomiota, oli suhtautuminen jäsendemokratiaan.

Vihreiden puoluekokoukselle jätettiin 16 aloitetta. Tästä aloitetulvasta seurauksena oli sääntöjen muuttaminen siten, että niiden tekemistä vaikeutettiin.

Vertailun vuoksi todettakoon, että samaan aikaan Relanderin mukaan ”aatteellisesta apatiasta” kärsivän SDP:n puoluekokous käsitteli 343 aloitetta vastauksineen.  Puhettakaan ei ollut siitä, että yksittäisten jäsenten oikeutta aloitteellisuuteen olisi rajattu.

Tärkeämpi kysymys liittyy kuitenkin Relanderin esiin nostamaan vihreään aatteellisuuteen ja muutosvoimaan. Hän katsoo vihreän aatteen palon, aktiivisuuden ja kannatuksen kasvun liittyvän nimenomaan puolueen luomiin sisältöihin ja äänestäjän kuluttajansuojaan. Uskaltaudun olemaan hieman eri mieltä.

Väitän, että suomalainen vihreys, ainakin kannattajien osalta, perustuu enemmän imagoon kuin minkäänlaiseen kokonaisyhteiskunnalliseen analyysiin tai aatteeseen. Kysymys on identiteetistä. On helppoa olla casually green. Sillä saa positiivista erottautumisarvoa ja vaikuttaa aikaansa seuraavalta.

Väitteen osoittaa todeksi toistaiseksi jatkunut vihreiden kannatuksen nousu, joka on tapahtunut siitä huolimatta, ettei hallituspolitiikka, se todellinen sisältö, miellytä vihreiden kannattajia ja on sysännyt syrjään kaikki vihreille tärkeät tavoitteet.

Vihreää vaalivankkuria ei siis työnnäkään eteenpäin yhteiskunnallinen muutoshalu vaan oma halu erottautua muista, kokea itsensä hieman muita paremmaksi. It’s the image, stupid.

Pienen porukan ongelmaksi voi tulla helposti myös puolueen muodostuminen oman etenemisen välineeksi. Nuorten, etevien ja kunnianhimoisten ihmisten urakehitys on riippuvaista puolueen menestyksestä. Tähän tehtyjen virheiden tunnustaminen ja itsekritiikki sopii huonosti.

Siksi musta on selitettävä valkoiseksi, käsiä pestävä loputtomiin tai demonisoitava vaarallisimpia kilpailijoita. Tämän tien päässä on lopulta kuitenkin Erkki Tuomiojan suomalaiseen poliittiseen sanastoon lanseeraama kognitiivinen dissonanssi.

Aatteen palon ja vapaaehtoistyön merkityksen korostumisesta vaaleissa on helppo olla Relanderin kanssa samaa mieltä. Epäilen vain, että kun aatteet taas palaavat ja pinnan merkitys rapisee, tarkoittaa se vaikeuksia vasemmiston sijasta nykyisen linjan vihreille.


Kirjoittaja on sdp:n poliittisen osaston päällikkö.

Tweet